Asuimme paloasemasta vain muutaman sadan metrin päässä. Tuohon aikaan, palohälytyksen tullessa, kajahti ilmoihin hyytävä väestöhälyttimen ulina. Se tarkoitti sitä että pieni poika, joka oli hädin tuskin vielä koulussa, otti polkupyörän alleen ja kiidätti itsensä paloaseman eteen tien vastakkaiselle puolelle. Oli pahuksen jännää seurata kun palomiehet saapuivat omilla autoillaan asemalle ja juoksivat sisälle, jonka jälkeen Kontio-Sisu lähti matkaan pillit ujeltaen. Pieniä poikia ja tyttöjä oli joskus muitakin paikalla seuraamassa lähtöjä, mutta usein vain minä.
Ollessani 11- tai 12-vuotias, isäni näytti paikallislehdestä että palomieskerho aloittaa paikkakunnalla nuoriso-toiminnan, ja kysyi että kiinnostaisiko se minua. Vereni taisi olla jo tuossa vaiheessa siinä määrin myrkyttynyt, että ilman muuta olin kiinnostunut ja lähdin touhuun mukaan. Nuorisotoiminnan alkaessa paikalle oli ilmoittautunut yli 70 lasta. Nyt, yli 20 vuotta myöhemmin luulen olevani ainoa joka tuosta lapsikatraasta on edelleen palokuntatoiminnassa mukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti