Opiskeluaika ja armeija

Jälkikäteen olen ihmetellyt että on sitä ollut virtaa. Ylä-asteen jälkeen kun menin ammattikouluun, opiskelu tapahtui toisella paikkakunnalla noin 90 kilometrin päästä kotipaikkakunnalta. Silti, uskollisesti kuljin kerran viikossa miehistön harjoituksissa. Koulun jälkeen bussiin,repun heitto kotiin, siitä suoraan asemalle. Yö vanhempien luona ja aamubussilla takas opiskelupaikkakunnalle. Ammattikoulusta valmistumista ei muuten tullut juhlittua mitenkään. Koulun päättäjäisten jälkeen kun pääsin kotipaikkakunnalle, niin iltapäivästä pukkasi keikan jonka sammuttelussa menikin sitten yölle asti. Samassa rytäkässä paloi talo, peltoa ja metsää.

Armeija- aikana keikoilla ei tietysti paljoa ehtinyt keikoilla kulkemaan, ja se harmitti. Joitakin keikkoja toki lomilla tuli käytyä, mutta huomaan että tuosta ajasta ei palokuntamuistoja ole ollenkaan, lukuunottamatta sitä keikkaa, jonka aikana päällikkö kysyi että jos minulla ei ole armeijan jälkeen muuta tiedossa, että kiinnostaisiko tulla asemalle päivähommiin työllisyystuella. Tai mikä tuki se nyt mahtoi ollakkaan. Olen aina ollut sitä mieltä että kaikki tekeminen on eteenpäin. joten niin vierähti sitten yhdeksän kuukautta palolaitoksella "palomiehenä", eli asemalla päivät puuhastellen, ja usein oli päivystystäkin virka-ajan ulkopuolella. Tarkkaavainen lukija huomaa että palokuntatouhun alkumetrit olen viettänyt puolivakinaisessa palokunnassa. Virtaa oli tosiaan kintaissa, tuona vuonna päivystin kesällä 4 viikkoa putkeen. Nykyään vapaa-aikaa kuitenkin arvostaa sen verran että vaikka palokuntatouhut on kivaa niin tuollainen päivystys ei tulisi kysymykseenkään. Tuolloin vuodessa olin mukana yli sadalla keikalla.

Sitten tuli päätösten aika. Jäädäkkö vielä työttömyysrahoilla hommiin, hakea opistoon vai sen alan hommia mihin ammattikoulutuksen olin hommannut. Palomies oli aina toiveammattini, mutta jostain syystä päädyin valitsemaan ammattikoulun alani, ja muuttamaan satojen kilometrien päähän, ja hylkäämään yhteisön jossa olen saanut kasvatusta enemmän kuin kotonani.

Kroppi

Alaikäisenä en kuitenkaan saanut vielä omaa piipparia, vaan asemalle menin aina kunnantalon sireenin soidessa. Sireeni soi vai kuin oli kyseessä vanhan mallin mukainen peruslähtö, osalähdön tullessa sireeni ei soinut vaan keikka tuli pienelle porukalle piippareihin. Halusin kovasti että joskus kuuluisin tuohon valikoituun osalähtöporukkaan.

Ensimmäinen kroppi, eli ruumis osui kohdalleni myöskin alaikäisenä. Olin tuttavani luona auttamassa tapetointihommissa, kun kuulin että paloasemalta lähti paloauto pillit päällä. Sireeni ei ollut soinut, joten kyseessä oli osalähtö. Yksykkösen suhauttaessa ohi kessu huitoi käsin minua menemään asemalle, joten hyppäsin polkupyörän selkään jolla parinsadan metrin spurtti asemalle. Syy, miksi minua huidottiin asemalle oli se että osalähtö oli annettu liikenneonnettomuuteen, mutta samaan aikaan tuli toinenkin liikenneonnettomuus, josta ei jostain syystä tullut erillistä keikkaa. Säiliöauto oli lähdössä yhden miehen vahvuudella tähän toiseen keikkaan, johon minut "heitettiin" mukaan. Pilliajoa mentiin, ja jo matkalla kuski sanoi että katsotaan sitten paikan päällä että mitä minä voin tehdä. Työturvallisuudesta siis huolehdittiin.

Onnettomuus tapahtui toisen kunnan rajamailla, ja paikalla olikin naapurikunnasta hööki ennen meitä. siellä se oli Saab lentäneenä metsähallituksen puolelle, pienellä soratiellä. Höökin porukka ei suorittanut mitään pelastustoimenpiteitä, homma oli jo selvä. Saab oli katollaan, ja mieshenkilö lentäneenä takapenkkien puolelle. Lähempää en päässyt näkemään, eikä varmaan olisi ollut tarvettakaan. Poliisin saavuttua höökin miehistö irroitteli henkilön pois ja pisti pussiin.

Taisin olla 17-vuotias, samana vuonna täyttäisin kahdeksantoista.

Eka keikka

Nuori pääsee osallistumaan hälytysosaston harjoituksiin täytettyään 16 vuotta. Hälytyksiin pääsee mukaan 18- vuotiaana, edellyttäen että vaatimuksen mukainen koulutus on suoritettu. Vaatii pitkää pinnaa että jaksaa sinnitellä tuon kaksi vuotta, kun pinnan alla polttelee päästä keikalle, ensinnäkin kokemaan hälytysajossa mukana olon, ja varsinaisen toisen auttamisen.

Tuolloin, noin 20 vuotta sitten, kunnan palopäällikkö linjasi niin että 16 vuotta täyttänyt ja sammutustyönkurssin käynyt sai osallistua maastopaloissa sammutustehtäviin, mutta rakennuspalokeikoille ei ollut asiaa ennen 18 ikävuotta. Motivaation kannalta tämä oli loistava juttu.

Työsuojeluhallinto: " Työtehtävät on suhteutettava nuoren fyysiseen ja henkiseen suorituskykyyn."  Suuri osa tuntemistani 16-17- vuotiaista nuorista, jotka kulkevat hälytysosaston harjoituksissa ovat fyysisiltä ja henkisiltä ominaisuuksiltaan sellaisia, että he pystyisivät toimimaan vähintäänkin jälkisammutustoimissa maasto- ja ruohikkopaloissa, miksei jopa ihan akuutissa tilanteessa sammutus- tai säiliöauton kyydissä. Sammutusautoa ei nuorilla voi täyttää, tietenkään. Kovasti olen kuullut että hälytysajon kyydissä oleminen on vaarallista työtä ja siten alle 18- vuotiaalta kiellettyä. En ole löytänyt tästä mitään faktaa, kyseessä saattaa olla pelastustoimen oma linjaus.

Oma eka keikkani oli ruohikkopalo, ja hälytysajona mentiin. Perusselvitys ja suihkuputkeen kiinni. Liekit eteni pitkässä kuivassa heinikossa aikamoista kyytiä, ja siinä kävikin niin että vanhempi sammutusmies kävi näyttämässä miten palon eteneminen rajataan. Meikäläinen kun ruiskutteli vettä liian kapealle alueelle. Suihkuputkesta kaikki auki ja "pitkää perään", siitä se eteneminen taittui. Samana keväänä oli useita vastaavanlaisia ruohikkopaloja. Olisiko ollut ihan samalla viikolla kun mentiin hätäkeskuksen osoitteella että " Möttösen talon kohdalta vasemmalle. Ilmoittaja kertoi että kyllä palokunta tietää paikan" Pieni paikkakunta, kaikki tuntee kaiken.


Jossain määrin 16-vuotta täyttäneitä nuoria pitäisi saada käyttää työnteossa mukana motivaation säilyttämiseksi ja kasvattamiseksi. Jonkun tarvitsisi vain määritellä ne luvalliset palotoimeen liittyvät työt.

Pelastuslaitosten vähennyssuunnitelmat

Sisäministeriö suunnittelee vähentävänsä pelastuslaitosten määrää yhteetoista nykyisestä 22 laitoksesta. MTV3 uutisessa pohditaan että tämä toteutuessaan että sopimuspalokunnat hoitaisivat vielä suuremman osan keikoista haja-asutusalueilla kuin nykyisin. Mitenhän suurempaa osaa enää pystyisi edes hoitamaan? Vapaaehtoisista on pulaa jo nyt haja-asutusalueilla, eikä päivälähtöihin ole kaupungeissakaan ruuhkaksi asti lähtijöitä. Suunnitellut vähennykset taitaa kohdistua vakinaisista lähinnä päällikkötasolle, mutta koskee se mitä ryhmää tahansa, onhan se perseestä.

Mielenkiintoista on sekin, että miten sopimuspalokuntien sopimukset neuvotellaan uusille pelastuslaitoksille. Voiko käydä niin että joku palokunta todetaan tarpeettomaksi ja uusia sopimuksia ei tehdä? Onko Suomessa tyhjäkäynnillä olevia, "tarpeettomia" palokuntia?

Ensimmäiset vuodet

Muistikuvat ihan palokuntaharrastuksen alkuajoilta ovat hyvin hatarat. Palokuntaharrastus alkoi kuitenkin ihan konkreettisesti palomiestaitojen perusteilla, kuten kalustoon tutustumisella. Norttia ja narua - luki Sisun sivukaapiin teipatussa, konekirjoittemella kirjoitetussa kalustoluettelossa.

Kirves, lapio, suihkuputki, jakoliitin, supistusliitin. Kolarikärry. Tosiaan, kolarikalusto kulki tuolloin peräkärryssä eikä autossa kuten nykyään. Rapidexin moottoriruiskun käynnistys opetettiin niin että tissiä pitää puristella niin pitkään että se on kova. Kyllä, näin se nuoriso pitää kouluttaa.

Vuodet kuilui ja nuoriso varttui. Toistoa, toistoa, toistoja. Samojen asioiden kertaamista ja toki uusien ja vaatiminpien asioiden opiskelua ja omaksumista. Lapsikatras kutistui aika pieneksi 16-vuoden ikää odotellessa jolloin pääsee hälytysosaton harjoituksiin. Sisu vaihtui  Scaniaan. Säiliöautokin oli, en muista mikä mutta sekin vaihtui.

Milloin pääsee keikalle?

Verenmyrkytys

Asuimme paloasemasta vain muutaman sadan metrin päässä. Tuohon aikaan, palohälytyksen tullessa, kajahti ilmoihin hyytävä väestöhälyttimen ulina. Se tarkoitti sitä että pieni poika, joka oli hädin tuskin vielä koulussa, otti polkupyörän alleen ja kiidätti itsensä paloaseman eteen tien vastakkaiselle puolelle. Oli pahuksen jännää seurata kun palomiehet saapuivat omilla autoillaan asemalle ja juoksivat sisälle, jonka jälkeen Kontio-Sisu lähti matkaan pillit ujeltaen. Pieniä poikia ja tyttöjä oli joskus muitakin paikalla seuraamassa lähtöjä, mutta usein vain minä.

Ollessani 11- tai 12-vuotias, isäni näytti paikallislehdestä että palomieskerho aloittaa paikkakunnalla nuoriso-toiminnan, ja kysyi että kiinnostaisiko se minua. Vereni taisi olla jo tuossa vaiheessa siinä määrin myrkyttynyt, että ilman muuta olin kiinnostunut ja lähdin touhuun mukaan. Nuorisotoiminnan alkaessa paikalle oli ilmoittautunut yli 70 lasta. Nyt, yli 20 vuotta myöhemmin luulen olevani ainoa joka tuosta lapsikatraasta on edelleen palokuntatoiminnassa mukana.